Otsikko on isännän lempikirjailjan (yhden niistä) erään opuksen nimi, vaan kuvaa mainiosti pyhäpäivän taivallusta naapurikaupungin Liiteriin jäätelöostoksille.
Projekti alkoi yhteisillä sohvaaamu-unilla ja kehkeytyi aamun tunteina ajatukseksi lähteä kävelypelissä kuuden kilsan päähän kauppaan ja takaisin, ja vielä ennen aamiaista! Eväitäkään ei otettu isäntäväen suuruudenhulluudessa matkaan, vaan reissu aiottiin tehdä hyvää vauhtia metsiä pitkin. Raviradan kohdalla emäntä oli vauhdista jo sitä mieltä, että vähempikin saisi riittää, siis ainakin minun kohdallani. Mutta eihän sitä malta sivulla kävellä, kun maasto on täynnä houkuttelevia tuoksuja. Pikkasen kirsua haittasi tuulen mukanaan lennättämä pöly ja ajoittaiset sankat jääkidekuurot pistelivät silmiä, mutta eihän tuollaiset kevyet luonnonvoimat vauhtiin vaikuttaneet.
Vapaanajuoksuaikamme Sämpylän kanssa jäi tällä matkalla pahasti vajaaksi, ihmiset kun olivat säästä huolimatta tunkeneet sankoin joukoin metsäpoluille. Ehdimme sentää hieman kollata harjualueen pupujen jälkiä ihmislautoista huolimatta.
Kaupalle päästessämme huomasimme sittenkin ehtineemme paikalle ennen puoltapäivää, joten kävelimme pikku lisälenkin ja ärsytimme omakotialueen pihakoirat hepulin partaalle lampsiessamme ees taas katuja. Sitten isäntä täydensi puuttuvan elintarvikkeen reppuun ja palasimme asfalttia pitkin kotiin. Emännän hihat paloivat sillä matkalla meikäläiseen ainakin tusinan kertaa; ei kuulemma olisi saanut kiskoa taluttajaa pitkin ojan pohjia. Saimi taas mielisteli isäntää ja kulki suorastaan siivosti ja äijää vähän väliä vilkuillen juuri narunkantaman sisäpuolella. Onneksi isäntä sai emännälle murua rinnan alle aika pikaisesti kotiin päästyämme, se näet auttoi suosioni palautumiseen saman tein...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti