Aamun suolenkki oli todella antoisa; pikku-tohlopin rantasammaleissa lepäili haapanoita ja telkkiä, joita ajoimme Saimin kanssa järvelle melomaan. Siinä hieman turkki tummeni, vaan kuka siitä välittää! Saimin keskittyessä polskuttelevaan sorsaan ja isännän naureskellessa sen puuhailuille, hyppäsin viisimetrisen ojan ylitse pellon reunassa näkyvän rusakon perään. Kyllä sai isäntä ihmeteltävää, kun pöljä luuli, etten viitsisi yrittää moisen vesiesteen yli (ojalla oli tiettävästi tarkoituksena estää kaahotukseni asutuille alueille). Pyyhkäisin pitkäkorvan perässä pellon ja tien yli suoraan harjuun. Isäntä karjui minulle kurkku suorana siinä peltoa ylittäessäni, mutta käänsin valikoivan kuuntelun päälle ja jatkoin takaa-ajoa. Harjussa hukkasin jänön, eikä isännän huutoakaan enää kuulunut, siksipä käänsin kuononi takaisin suolle ja juoksin mäkeä alas niin, että hippulat vinkuivat korvissa. Isäntä oli Saimin kanssa lähestymässä juosten tietä ja se alkoi huutaa jotain, kun olin ihan jo tien lähellä (SEIS! suom. huom.), joten vain kiristin vauhtia ja sujahdin kepeästi Hiacen keulan editse peltotielle Sämpylän ja jokseenkin ärjyn kaksijalkaisen luokse.
Lopun päivän ohjelmanumerona sain vähän väliä ihan omakohtaista harjoitusta luoksetulossa ja pysähtymiskomennon tottelussa, kun isäntä ja juniori vuorotellen komensivat minua ojennukseen...narun jatkeena...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti