Sateen tuhnusta huolimatta Saimi sai heti aamulenkillä kirsuunsa lehtokurpan tuoksun ja matoi varovasti sitä kohti. Ihan seisonnalle asti se ei ehtinyt ennen kuin kaksijalkaisjoukot tömistelivät ihmettelemään Sämpylän vaanintaa. Itse roimin juuri silloin lähipuskissa, enkä ehtinyt tipusta havaita kuin pyrstösulat sen lennähtäessä tiehensä. Minulla oli muutoinkin hieman huono munkki aamulenkillä, sillä liikkeelle pelottamani jänö osui suoraa Saimin eteen ja se mokoma sai ravata kielensä ulos pupun perässä. Harvinaista kyllä, en taaskaan itse huomannut jänistä/rusakkoa, joten jäin juoksuilottelusta paitsi. Melkein kotipihassa isäntä ja emäntä vielä havaitsivat langalla vipeltävän kurren, jonka mekin sitten poimimme okulaareihimme ja roikuimme hetken Saimin kanssa henki pihisten köysissämme ; )
Iltapäivästä sen sijaan olimme juniorin kanssa jälleen harjussa ja nyt osuin jäniksen jäljille. Pääsin oikein mukavasti sen perään ja olin jo tavoittamassa, kun juniori (siis Saimin kummisetä) vingutti pilliänsä niin, että katsoin parhaaksi päästä ristiturvan odottelemaan rauhaisampaa metsästyhetkeä. Taitaa tämä "seisovan lintukoiran" jänisverisyys olevan suvussa, sillä naamakirjan mukaan sisko-Ritakin oli varsin aktiivisesti pyrkinyt parin metrin aidan yli pupun perään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti