Helsinkiläisen koira-aitauksen (juttuja tulossa hoitokeikalta) jälkeen isäntä ja kummisetä kuljettivat minua ja Saimia kohti kotia lähtevää autoa, kun komea fasaanikukko punki reitillemme. Tuulikin kävi passelisti kirsuihin, joten saimme kukon tulpapiikkiin oikein kivasti. Saimi kiersi isännän kanssa pienen ojan puolelta ja minä menin kummisedän kanssa polun puolelta. Fasaani päästi meidät parin metrin päähän ja ehdin ottamaan pikaisen seisonnankin, ennen kuin tipulta menivät hermot ja se nousi rääkäisten siivilleen. Hyvä, että olemma Sämpylän kanssa vielä nuoria koiria, muutoin olisimme varmaan kuukahtaneet sydänkohtaukseen pelkästä innostuksesta. Fasaani lensi sen pienen ojan yli pellolle ja jäi sinne pörhistelemään. Me taas varpastelimme esteen takana taluttimissa, pystyasennossa ja henki hinkuen. Ja siitä tilanteesta kaksijalkaiset hinasivat meidät pois ja autoon!
Kun viimein olimme päässeet kotiin ja tehneet välttämättömät kotihommat, pääsimme harjuun juoksemaan. Se kipittely jäi lyhyeksi, mutta sitäkin kiihkeämmäksi. Heti "aukolla" Saimi löysi jäniksen ja kipaisi kimeästi haukkuen perään. Minä huomasin hieman jälkijunassa tapahtumain kulun, mutta kun ehdin ajoon, sain juostua tässä tositilanteessa "kuuluisan nopeuskoneen" Saimin kiinni, mutta pupu kyllä ehti molempia karkuun. Tilanne oli siinä mielessä isännälle hermostuttava, että juoksimme entistä tienpohjaa suoraan kohti valtatietä. Niinpä isäntä seurasi rivaskasti juosten tekemäämme "kaviouraa". Ehtiessään tien varteen hän ei enää meitä nähnyt, mutta ohi pyöräilevä naishenkilö kuulutti meidän juosseen kohti kotiristeystä. Isäntä ponkaisi takaisin mäkeen huutelemaan meitä ja siinä ei kauan kestänyt, kun olimmekin jo takaisin hänen luonaan. Siihen vain loppui irtokirmailu ja matka vei takaisin lihapatojen ääreen kotiin. Vaan on se kivaa, kun on riistaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti