Salovaelluksella

Pikku päivänokosten jälkeen lähdimme samoilemaan Saloon. Tukikohtamme vierestä kulki pieni joki, jossa uiskenteli herra telkkä. Havaittuamme kauniin mustavalkoisen vesilinnun Saimin kanssa otimme pienet kiihdytykset vesirajaan ajaaksemme tipun ilmaan. Tipu lähti, ja niin lähti taluttimien päässä roikkunut isäntäkin saaden melkein talviturkkinsa kastettua.
Kuva ojasta heti kun isäntä sai tasapainonsa (henkisen) palautettua:

Jatkoimme joen pieltä keskemmälle kaupunkia ja heti piakkoin olikin komea sotaveteraanimuistomerkki puistossa. Kävimme asianmukaisesti sitä ihailemassa isännän kuvatessa turistineidit.

Nuuskutimme edelleen joen vartta aina radalle asti, josta käännyimme "vanhaan kaupunkiin". Kävelimme katuja pitkin noin 12 metrin leveydeltä; minä toista laitaa, isäntä keskellä kädet levällään ja Sämpylä toista laitaa. Onneksi reitille ei osunut pahaa-aavistamattomia pyöräilijöitä tarttumaan flexien siimoihin.
Sitten kiipesimme metsän läpi korkealle mäelle, jolta näkyi kirkon torni. Mäellä oli myös pari vanhaa vesitornia, joiden alaosan maavalli oli tuettu hauskoilla pyöreillä kivillä (joista myös kuva).

Kirkko oli aivan mäen päällä hautausmaineen. Isäntä ei yrityksistämme huolimatta päästänyt meitä hautuumaalle peuhaamaan. Luuli varmaan meidän etsivän sieltä luita!
















Kirkonmäeltä laskeuduimme urheilupuistoon ja saimme ihailla siellä komeaa valkoista hevosta, jota joku nainen ratsasti kovaa vauhtia ympäri maneesia. Yritin mennä tervehtimään hepoa, mutta taas isäntä pisti kampoihin. Saimikin oli ihan täpinöissään, kun se näki ekaa kertaa hevosen laukkaavaan ilman kärryjä (vaikka nehän ravaavat kärry perässä, ainakin pääasiassa ; ) Kuvan pahkeinen vain hävisi jonnekin!
Tämän pikku pyräyksen jälkeen maistuivatkin possunkorvat tukikohdassa...