Ollessamme isännän ja Saimin kanssa sunnuntaipäivän aurinkolenkillä, törmäsimme herra fasaaniin. Kopea sulkaveikko tepasteli kymmenen metriä tien laidasta kantavalla lumella meidän ollessamme köyden jatkeena kadulla. Isännän olkia venytellen kipaisimme penkalle seisomaan harvinaista kanalintua. Sen verran oli juhlava tilanne pitkästä aikaa, että nostimme toisiamme säestäen oikeat etujalat koholle ja ojensimme häntämme rotumääritelmän mukaisesti takaviistoon vaaterissa (Saimin viuhka on kuin Aatun oman prikaatin poikien käsi, tikkusuora ;)
Tilanne oli siinä mielessä kasvattava, että emme päässeet tökäisemään kukkoa juoksuun tahi lentoon narun päässä roikkuvan ohjaajan vuoksi. Kasvatimme siis mielen malttia ja kärsivällisyyttä lintutyössä. Se jos mikä onkin meillä ollut suurin puute...vaan olipa tylsää. Vai kiinnostaisiko teitä vain katsella fasaania, kun sen voisi reippaasri ajaa lentoon ja sitten yrittää juosta kiinni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti