tai ainakin melkein, oli Helmi mieltä aamun ensi lenkillä. Saimi paineli Helmin perään metsään, kuin heikoille jäille: kyyryssä ja varoen. Järvellä taas lumi oli kovettunut jo kokonaan koiran tassun kantavaksi, ja kesti se isännän allakin, mutta mukana taivaltanut Helmin kummisetä sai kasteltua kenkänsä rannan paksun lumikerroksen läpi humahdettuaan :)
Aamun auringonpaiste oli kirkas ja suorastaan lämmin, vaikka muutoin pakkasta olikin. Paisteen kunniaksi Helmi sai isommalla Tohlopilla jonkin kiinnostavan hajun kirsuunsa ja lähti tarkastusmatkalle. Saimikin sai ilmeisesti saman tuoksun kuonoonsa ja oli pienestä kiinni, ettei sen häntä irronnut vipattaessaan. Saman tein kaksijalkaiset havaitsivat järven lahden yli pinkovan valkoisen-ruskean ja ison rusakon, eikä Sämpyläkään jäänyt rusakosta osattomaksi, vaan näki myös pupun. Helmin jo möyriessä kevyesti hangen päällä kiitävän rusakon perään Saimikin kiihdytti samoille jäljille. Pupu katosi koirat peräsään metsään, vaan ei siinä mennyt minuuttiakaan, kun setterineidit palautuivat lähtöruutuun nuuskimaan hävinneen ristiturvan jäljellejääneitä tuoksuja. Hieman vielä saa hanki kovettua, ennen kuin koira"paroilla" on minkäänlaisia mahdollisuuksia pitkäkoiven perässä pysymiseen, mutta olihan kunnon pyrähdys kummaltakin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti