Tapaninpäivän kinkunsulattelulenkki päätettiin tehdä Helvetinkolulle. Kyseessähän on Ruovedellä oleva jääkauden aikainen rotkolaakso. Ensin ajeltiin Kurun ja Ruoveden kautta Kankimäkeen ankarassa itätuulessa ja lumituiskussa. Autoon oli pakattu Helmi-Orvokki, Saimi, Saimin kummit ja isäntäväki. Kuten tapana on, Saimi kuolasi penkin märjäksi ja pääsi kertaalleen matkalla ulos hädälle. Helmi taas punkesi repsikan, eli emännän syliin etupenkille ja piti leukaansa kojelaudan päällä maisemia ihaillen. Kankimäestä lähdimme melkein umpeensatanutta reittiä kolulle, koirilla oli päällään hienot kurahaalarinsa ja kaksijalkaisilla tekniset urheiluvetimensä. Paitsi emännällä, jolla oli untuvatakki lämmikkeenään. Matkalla tapasimme muutaman muunkin ulkoiluhenkisen ihmisen, mutta emme ainuttakaan metsän eläintä settereiden harmistukseksi. Hajuja kyllä oli taluttajan olkanivelen rasitusvamman vaaran verran.
Itse kolulla Saimin kummisetä laskeutui jäisen railon alas, muut skippasivat, lähinnä voimavetoisen V8:n takia ja kiersivät rappusia alas järvelle. Siellä kansallispuiston sääntöjen vastaisesti päästimme koirat temmeltämään irrallaan järven jäälle muutamaksi hetkeksi. Saivatpahan kokeilla, pelaavatko haalarit kovassa vauhdissa.
Paluureitti laitettiin kulkemaan ensin kalliokiipeilyseinän kautta (Saimin kummisetä päätti tulla kiipeämään seinän kesällä) ja sitten loppureissu tulojälkeä pitkin. Autolle ehdittiin juuri ennen pimeää ja trakkeri sai mitattua matkaa vain runsaat viisi kilometriä, aikaa kulahti kaksi tuntia. Puoliumpisessa taarustaminen oli kuitenkin sen verran rasittavaa, että koko muu seurakunta isäntää, eli kuljettajaa, lukuunottamatta kuukahti kotimatkalla nokkaunille...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti